Terveiset Islannista!

Kolme kuukautta vierähti nopeasti, vaikka Suomen kesä ei järin lämmin ollutkaan.
Tukholman pettymys oli pyyhitty mielestä, kun matkasin Reykjavikiin viime perjantaina. Edessä oli Glitnir Reykjavik Marathon, johon ehdin harjoitella kahdeksan viikkoa.

Vielä päivää ennen kisaa näytti siltä, että sateessa tullaan juoksemaan, mutta kas kummaa, lauantai valkeni täydellisessä juoksusäässä. Lämpöä oli +12 astetta, eikä tuuli häirinnyt liiaksi. Saimme siis ns. juoksijan kelin kuin tilauksesta.

Lähtö oli jälleen tyypillistä hermoilua, mutta kun vauhtiin päästiin, niin homma alkoi näyttämään ihan mukavalta. Pysyin täsmällisesti kolmen tunnin vauhdissa, ja kuten niin usein, monta selkää tuli jälleen vastaan. Hieman harmi sikäli, että kaikki eivät ole realisteja vauhtinsa suhteen, vaan lähtevät väkisin kärkiporukassa ja hyytyvät sitten. No, kadut olivat leveät, joten ohi pääsi helposti.

Reitti kierteli pitkälti Atlantin rantaa, mutta välillä käytiin kalantuoksuisissa paikoissa tehdasalueella ja mukavissa puistomaisemissa.

Ainoa virhe sattuikin vasta kisan loppupuolella, kun tiputin toisen isoista geeleistäni jonnekin. Viimeinen loppuhyökkäys jäi siten tekemättä. Mutta olipahan silti kisa naisten voittajan, englantilaisen Alexander Rozalynin kanssa. Hän hyytyi aina ylämäissä, ja minä kuittasin, mutta nopeasti tuli vastaisku ja taas olin perässä. Sitä jatkui 20 viimeisen kilometrin ajan, maalissa nettoajoissamme oli eroa tasan yksi sekunti!

Tuloksena oli kaatuminen saappaat jalassa, sillä 3.00.59 aika on kohtuullisen kismittävä. Jos minusta joskus tulee oikea juoksija ja tiputan painoani, niin sitten varmasti taistelen jo vähän kovemmistakin sijoituksista. Nyt olin koko kisan 18. ja paras suomalainen, joten ei se näillä eväillä ihan penkin alle mennyt. Parempaan kuitenkin pystyn, eikä periksi ole tarkoitus antaa.

Kuulumisiin!

Miika