Ei vieläkään!

Viikot ennen Tukholman maratonia olivat harjoittelun kannalta sekavia. Toisena viikkona kaikki kulki ja sitten taas seuraava viikko kului vaivoja parannellessa. Lopulta kaikki kääntyi kuitenkin parhain päin saatuani apua hieronnasta ja fysioterapiasta. Reisi- ja selkävaivat loppuivat kreivin aikaan juuri ennen kisaviikkoa.

Myös tankkaus onnistui odotetusti. Parina päivänä ennen kisaa tehty Malto-tankkaus antoi hyvän energialatauksen koko kisan ajaksi.

Kisa-aamu valkeni lämpimänä. Saavuimme klo 8 Östermalmin urheilupuistoon, missä lämpömittari näytti jo +23 astetta tuolloin. Aika kului lopulta yllättävänkin nopeasti, nurmikolla, pahvin päällä loikoillessa.

Odotukset kisaan olivat tietysti kovat, koska kolmen tunnin alitus oli mielessä, vaikka keli olikin jotain muuta kuin toivottu. Ensimmäiset kymmenen kilsaa roikuin jäniksen perässä, mutta sitten oli pakko antaa hieman periksi. Syke oli jatkuvasti yli 170, ja tuntui, että sillä vauhdilla maali jäisi saavuttamatta. Niinpä sitten löysäsin hieman ja keskityin enemmän omaan vauhtiini, ilman tulospakkoa.

Vielä 28 kilometrin kohdalla laskin olevani 3.09 vauhdissa, mutta jalat eivät rullanneetkaan enää loppua kohti kovin kepeästi. Ainut lohtu taisi olla, että ylitin nyt Västerbronin kaksi kertaa juosten. Paras yrittäminen kenties katosi samalla, kun huomasin, että tästä kisasta ei tullutkaan odotettua tulosta.

Maalissa jalat tuntuivat virkeiltä, eikä olossa muutoinkaan ollut ihmeemmin valittamista. Pettynyt? Tietysti, mutta motivaatio on edelleen kohdallaan, ja tiedän, että seuraavassa kisassa, suotuisammissa olosuhteissa olen täysin valmis saavuttamaan tavoitteeni. Juoksu on edelleen hieno laji.